Kun kotihoito tekee elämästä helvetin

23 toukokuuta

Kotihoito on jälleen viime aikoina noussut otsikoihin, eikä suotta. Suorastaan karmivia ovat kertomukset olleet. Ajattelin kertoa teille oman tarinani, omien kokemusteni perusteella. Sellaisen entisen hoitajan, nykyisin vain omaisen roolissa toimivan ihmisen näkemyksen. Tämä kirjoitus on vain ja ainoastaan minun mielipiteeni. Ei hoidettavan omaiseni. Ei muiden omaisten. Eikä ainakaan kyseessä olevan kotihoidon. Olen pyrkinyt kirjoittamaan tämän niin, ettei teksti ole loukkaava eivätkä asianomaiset ole ulkopuolelta tunnistettavissa. Miksi kirjoitin tämän? Muistisairaudet on niin yleisiä nykypäivänä, että ajattelin kokemusteni koskettavan monia muitakin. En varmasti ole ainoa omainen, joka kärsii kotihoidon aiheuttamien ongelmien takia. Kirjoittaminen myös auttaa minua itseäni purkamaan asioita. Muistisairaasta huolehtiminen ei ole mikään helppo nakki. Se on varsin kivikkoinen tie, jossa nautitaan täysillä pienistäkin ilon aiheista. Naurusta. Hyvästä päivästä. Kauniista yhdessä olosta. Onnistuneesta keskustelusta. Ne ei ole itsestään selvyyksiä. Se on enemmän tuuripeliä. Kotihoidon kuuluisi omien oppieni mukaan huolehtia asiakkaistaan ja tukea heidän omaistensa jaksamista. Kun nämä asiat ei toteudu, asiakas joutuu pahimmassa tapauksessa hengenvaaraan ja omainen polttaa itsensä loppuun. Aloitin kirjoittamaan tätä keskellä yötä. Jälleen yhden eriskummallisen päivän tapahtumat pyörii vilkkaana tapahtumaketjuna mielessäni. On mahdoton nukkua. Varoitan jo tässä vaiheessa, että tämä on todella pitkä teksti. Kannattaa istua alas ja nauttia samalla vaikkapa kuppi kahvia.


Kotihoidossa on työntekijöistä koostuvia pieniä tiimejä, jotka hoitavat tietyt asiakkaat. Meidän tiimi vaihdettiin kolme kertaa vuoden sisällä. Aina uudet hoitajat. Edellisen kerran salaa marraskuussa. Kyllä, mitään ilmoittamatta. Meni kuukausi ennen kuin sain vahingossa kuulla, mitä on tapahtunut. Vaikka kävin omaiseni luona joka ikinen päivä. Ei ole kuulemma mitään merkitystä kuka asiakkailla käy. Minulle on. Haluan tietää kenen kanssa toimin yhteistyössä. Vaikka tässä tapauksessa ei kyllä parhaalla tahdollakaan voi puhua yhteistyöstä.

Helmikuussa omaiseni loukkaantumisesta käynnistyi tapahtumasarja, jonka seurauksena itse ymmärsin, etten yksinkertaisesti jaksa enää käydä hänen luonaan joka päivä. Ristiriitojen ja epäselvyyksien myötä en enää tiennyt kuka asioista huolehtii. Minä, kuten ennenkin vai joku aivan muu. Pyysin  omaistani päättämään aivan itse, jonka jälkeen asiaan ei enää tarvitse palata. Niin ainakin luulin. Koska olin jo vuosia hoitanut asiat, omaisestani ehkä tuntui turvalliselta jatkaa kuten ennenkin. Asiasta ilmoitettiin tietenkin myös kotihoidolle, jotta he tietävät kehen ottaa yhteyttä. Ei sillä eihän kukaan uusista hoitajista vielä tähän mennessäkään ollut vapaaehtoisesti keskustellut kanssani. Ajattelin kuitenkin yrittää. Kun homma ei toiminut pyysin siirtoa edelliseen tiimin. Ei onnistunut, mutta empä vielä tässä vaiheessa edes arvannut millaisiin ongelmiin ollenkaan päätyisimme.

Tulehtuneen ilmapiirin huomannut, tiimissämme sijaisena toiminut kotisairaanhoitaja ehdotti hoitoneuvottelua. Omaiseni kielsi. Niinkuin aina kaiken. Sovittiin hoitajan kanssa meille sopiva aika. Tässä vaiheessa kotihoidon toiminnassa oli ollut jo toistuvia virheitä. Olin todella väsynyt. Hermoni oli kireällä. Olisin varmasti itse jo hoidossa ellen olisi vähentänyt käyntejä alkuvuodesta kolmeen kertaan viikossa. Yksinkertaisesti minä tarvitsin myös oma aikaa ja palautumista. Ei ole kuitenkaan helppoa olla käymättä. Sen lisäksi, että omaiseni saattaa syyllistää minua asiasta en voi millään tavalla luottaa siihen, että kotihoito hoitaa työnsä. Kun minä lähden parin päivän lomalle tai vietän hengähdys taukoa kotona, en voi olla ajattelematta onko omaisellani kaikki hyvin. Miten voisin kaiken tapahtuneen jälkeen? Miten ikinä enää voin luottaa siihen, että kotihoito hoitaa työnsä?


Olen korjannut heidän lääkevirheitään. Milloin on lääkkeet antamatta tai annettu väärin. Yhdessä vaiheessa hän ei kivuiltaan meinannut päästä sängystä ylös. Kukaan hoitajista ei reagoinut. Yhdellä puhelinsoitolla sain kipulääkkeitä lisättyä ja tältä osalta edes hieman elämänlaatua parannettua. Samalla löysin kotoa virheellisen lääkelistan. Vastuuhoitaja vaihtui jälleen, mitään ilmoittamatta. Ai mistäkö sain tietää asiasta? Vahingossa tiimiin kuulumattomalta hoitajalta. Vahingossa sain kuulla myös, että omaiseni tiedoista oli meinattu poistaa merkintä, ettei käyntejä peruta minulta kysymättä. Omaisellani on tapana yrittää perua käynnit, milloin mistäkin syystä. En voinut luottaa siihen, että hoitajat eivät usko hänen puheitaan. Niin monet olivat jo menneet mukaan tarinoihin. Turvallisinta oli laittaa asiasta selkeä merkintä, jolla ehkäistään turhaan perutut käynnit ja turvataan lääkkeiden saanti joka päivä. Ainiin mitenkä sain aikoinaan tietoihin tämän merkinnän? Samalla tavalla kuin yleensäkin omat tietoni, keskustellessani periaatteessa ulkopuolisten hoitajien kanssa. Maaliskuussa nyt jo varmaan kolmen hoitajan lupaamaa suihkutuolia ei ole vielä tänä päivänä tuotu. Lääkärin piti tulla kotikäynnille pääsiäisen jälkeen. Unohdin kysyä, minkä vuoden pääsiäisestä tässä mahdollisesti oli kyse. Ei ole näkynyt. Ei ole ainakaan ilmoitettu, että häntä olisi  sittemmin asiasta edes konsultoitu. Ehkä minun on jälleen kerran vain itse varattava se aika. Sain kuulla, että nykyään myös kotoa pitäisi löytyä kaikki tarvittava tieto, mitä käynneillä tehdään. Ei löydy. Pitäisi vain itse muistaa tämäkin asia hoitaa.

Lähipiirissämme yllättäen sattuneen kuoleman tapauksen johdosta omaiseni tarvitsi sydänsairaana ihmisenä Nitroja. En ollut paikalla. Sain puhelun jossa kysyttiin, missä hänen Nitronsa ovat. Yöpöydän laatikossa. Ei ollut. Jos olisin itse ollut kertomassa uutista tilanne olisi ollut aivan sama. Totta kai olisin olettanut niiden olevan paikallaan. Tiesin jo lapsena, että niiden kuuluu olla yöpöydän laatikossa. Mummi kertoi, ettei ole pitkään aikaan tarvinnut Nitroja. Hyvin paljon mahdollista, mutta hoitajan kuuluu varmistaa, että asiakkaalla on tarvittavat lääkkeet saatavilla. Mitä, jos tilanne olisi tullut keskellä yötä hänen ollessaan yksin. Tällainen toiminta on asiakkaalle oikeasti todella hengenvaarallista. Sen sijaan, että me olisimme kaikki saaneet olla rauhassa, yhdessä ja aloittaa asian käsittelyn piti kiireesti saada hänelle sydänlääkkeensä, jotta perhettämme ei samana päivänä kohtaa uudelleen kuolema. Ei Nitroja, ei reseptiä. Ensiavusta sain lopulta asian hoidettua. Soitin kotihoitoon, mutta puhelimeen valitettavasti vastasi yksi harvoista työnsä hoitavista. Kerroin tilanteen, avauduin huolella ja hän lupasin viedä viestiä eteenpäin. Kysyi tarvitsenko nyt heidän apua. En. Tämä on tilanne, mihin meidän ei olisi koskaan edes pitänyt joutua. Virhe, minkä minä jälleen sain korjata.  Sain myös ohjeen kirjoittaa kaikki epäkohdat ylös seuraavalla viikolla olevaa hoitoneuvottelua varten, jotta mikään asia ei vain vahingossakaan jää mainitsematta. Kyseinen hoitaja oli muutama viikko taka perin käynyt omaisellani pitkän tauon jälkeen. Ei ole millään tavalla normaalia, että hänen käyntinsä jälkeen minä meinasin itkeä ilosta ja laittaa kiitos viestin vihkoon. Kerrankin hoitaja, joka välittää ja reagoi asioihin.


Hoitoneuvottelua edeltävänä päivänä sain puhelun. En kylläkään meidän tiimin hoitajalta. Neuvottelu on peruttu, koska omaiseni oli itkenyt. Ihan oikeasti ihminen, joka itkee ja haluaa kuolla joka ikinen päivä, joka on jälleen menettänyt yhden läheisen, joka ei ikinä halunnut mitään neuvottelua tulevan. Totta kai hän itkee! Puhelun jälkeen itkin minäkin. Silkasta raivosta. Soitin esimiehelle. Kerroin asiani tälle toisen alueen esimiehelle. En puhunut kauniisti. En nähnyt mitään syytä, miksi asiat piti jälleen jättää hoitamatta. Miksi jälleen, minusta mahdottomalta tuntuvan tilanteen annetaan jatkua. Lupasi viedä viestiä ja ilmoitettaisiin, koska uusi hoitoneuvottelu on. Melkein kaksi viikkoa myöhemmin omaiseni alkoi puhumaan, että hoitaja oli kysellyt ketä neuvotteluun kutsutaan paikalle ja koska se pidettäisiin. Erikoinen keskustelu, josta jälleen poltin päreeni. Omaiseni on kotona kaiket päivät eikä välttämättä muista harvoja menojansa, joten olisiko syytä keskustella asiasta muistisairaan sijasta minun kanssani. Jätin vihkoon hyvin epäasiallisen viestin, koska minä en yksinkertaisesti enää jaksa tätä kuukausia jatkuvaa pelleilyä, jolle ei loppua näy. Edelliseen neuvotteluun ei omaiseni, minun ja mieheni lisäksi pitänyt tulla muita kuin kotihoidon henkilökuntaa. Omaiseni on kuitenkin jo päättänyt kuukausia sitten, että minä huolehdin hänen asiansa. Ehkä joku edellisistä palautteistani on mennyt perille, koska selkeästi kyseiset hoitajat eivät enää uskalla minua kohdata eivätkä edelleenkään ota minuun yhteyttä. Sain vihkoon vastauksen, asiakkaalta on vain kysytty ketä hän haluaa paikalle. Nyt lähestyin asiallisella tekstiviestillä, kerroin että kotihoidon ei kuulu kyseenalaistaa omaiseni aivan itse päättämiä ja perheen kesken sovittuja asioita kuten kenenkä omaisen kanssa he asioivat. Se ei ole heidän päätettävissä. On myös hyvin erikoista ehdottaa, jos paikalle minun sijastani tulisi joku muu, koska hoitoneuvottelu nimenomaan pidetään minun jaksamiseni takia. Sen takia, että kotihoito ei hoida töitänsä. Sen takia, että minä olen väsynyt hoitamaan heidän työnsä. Sain vastauksen oikein alueen esimieheltä. En tietenkään hoitajalta, jolle viestin lähetin. On kuulemma käytäntönä kutsua paikalle muitakin omaisia ja näin on nyttenkin toimittu. Olen minäkin tervetullut paikalle. Ei unohtunut mainita kuin muutama pikku juttu. Uusi käytäntö näyttäisi tulleen voimaan viimeisen viikon sisällä? Kenenköhän omaisia sinne on mahdollisesti kutsuttu. Hetken soitto rumban jälkeen selvisi, ettei ainakaan meidän. Viestissä annetaan kuitenkin ymmärtää, että meidät kaikki on jo kutsuttu paikalle. Unohtui vain mainita, koska ja ketä? Arvatenkaan puheluihin ei vastata. Miksi vaivautua? Hankalat omaiset siellä vain piinaa.

Oikeasti kotihoidossa ei töki vain yksi työntekijä, ei yksi tiimi, ei yksi esimies. Koko systeemi on pahasti pielessä. Niin kauan kuin ongelmiin ja epäkohtiin ei yleisellä tasolla puututa tilanne saattaa vain pahentua. Teksti voisi  nyky maailmassa olla kenen tahansa omaisen kirjoittama.


Onko teidän muiden lähipiirissä muistisairaita? Millaisia kokemuksia teillä on kotihoidosta? Toimiiko yhteistyö kuten kuuluisi? Laitahan kommentia. Kuulen mielelläni muidenkin omaisten kokemuksia asiasta. Hoitajien puolusteluja en kaipaa sillä en ole vaatinut liikoja. Vain sovittujen töiden hoitamisen. Muutenhan omaisellani on aivan turhaa maksetut kotihoidon käynnit.

- Kati -

You Might Also Like

8 kommenttia

  1. Alasajoa hoitohenkilökunta mitoituksessa, loppuun palaneita hoitajia, loppuun palaneita omaishoitajia, koko huonokuntoisten vanhuksien ja vammaisten hoito huonolla kantimilla.
    Kukaan ei tunnu välittävän mistään eikä kestään. Jokainen tuijottaa vaan omaa napaansa.
    MUTTA me aioimme vielä yrittää, niinhän sanotaan että yrittänyttä ei laiteta.
    Käy lukemassa mitä me ajamme adressillamme Arvokas Vanhuus kaikille. Et tarvitse kuin sähköpostiosoitteen, jonka kautta vahvistetaan allekirjoitus TAI allekirjoita Facebookin tunnuksilla. HELPPOA KUIN HEINÄN TEKO.
    Arvokas Vanhuus kaikille; https://www.adressit.com/arvokas_vanhuus_kaikille
    EN VÄRDIG ÅLDERDOM FÖR ALLA;
    https://www.skrivunder.com/arvokas_vanhuus_kaikille

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Yhdessä voimme jotain tälle tehdä, ei toisiamme syyttäen. Sillä niin ei mikään etene.. Katkeruus ei auta yhtään ketään, vielä vähemmän itseään.

      Poista
  2. Huh, kuulosti surullisen tutulta! Olen vuosien saatossa tehnyt useampia huomautuksia ja käynyt useita hoitoneuvotteluita läpi. Niissä aina sovittiin asiat hienosti, mutta käytännössä mikään ei koskaan muuttunut. Toinen toistaan kammottavampia tilanteita tuli vastaan ja olin todella loppu ja epätoivoinen tilanteen suhteen. Minulla oli huono maine kotihoidon hoitajien keskuudessa vaikka yritinkin aina ensin asiallisesti saada viestiä perille. Valitettavasti se ei vaan auttanut. Onneksi omaiseni eivät enää ole kotihoidon asiakkaina. Koko systeemi on iso huijaus jonka varjolla voidaan säästää rahaa. Siinä ei välitetä hoidettavista eikä hoitajista, vain ja ainoastaan raha ratkaisee. Voimia kaikille asian kanssa painiville ja käykää allekirjoittamassa adressi!

    VastaaPoista
  3. Järkyttävää ��. Äiti on asunut palvelutalossa kohta 6 vuotta. Hoitajat käy antamassa aamu/ilta lääkkeet. Ja katsovat että äitini ne ottaa. Painotettu asiaa. Lääkkeitä kun löytyi lattialta. Täytyy todeta, että kotihoidon kanssa pelittää. Onneksi. Äidillä vaihtelee päivät. Vaskulaarinen dementia. Jos hän ei muista mennä syömään (ei vkl) niin hänet haetaan.

    VastaaPoista
  4. Valitettavasti kiire on syönyt hoitajia... ja lisää kiirettä on luvassa ! Mutta myös omaisen kannattaa katsoa peiliin, sillä tämä on aika katkeraa vuodatusta ja käyttäytyminen hoitajia kohtaan rumaa. Mietin, että ehkä huono omatunto, kuten usein omaisilla, joka tekee ihmisestä vihaisen ja katkeran. Kannattaisiko antaa itselle anteeksi, ettei pysty kaikkeen ja väsyy. Jaksamista meille kaikille, omaisille, hoitajille !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten tuossa olla olematta katkera enää?
      Mitä niin hirvittävää pahuutta rikosta syntiä on katkeruudessa? Normaali tunne mikä syntyy ihmisillä siitä mistä se syntyy - puolin ja toisin? Niinhän työntekijätkin missä tahansa reagoivat heti mistään kritiikistä. Itsepuolustusasemissa kuin siilit. Ollaan katkeria ja loukkaannutaan, kun se vaivautumimen hakeutumaan hoitoalalle ja töihin tuleminen aamulla palkkaa vastaan ei riitäkään, kukaan ei palvo pyhänä sisar hento valkoisena enää nykyään eikä omainen tai asiakas ole aina jokin hölmö tai vajaavaltainen, jolle mikä tahansa sopisi ja riittäisi vaikka miten menee pieleen eikä mikään sujuisi.
      Tasan sama oikeus katkeruuteen ja loukkaantumiseen eri yksilöillä on, sillä erolla, että terveydenhuollon systeemeissä asiakas omaisineen on huutolaisen ja mamun ja puolirikollisen asemassa heidän ja muiden verovarojen maksaessa palkkaa työntekijöille, jotka ajattelevat kaikessa olevan kyse heidän tunteistaan ja oikeuksistaan eikä asiakastahon ihmisoikeuksista millään tavalla.
      Asiakas on vain se välttämätön paha josta ei muisteta, ilman heitä ei olisi työntekijöilläkään leipää.

      Anteeksi nyt minultakin tämä ikävä katkeruus. Mikähän kumma muu tunne täjän olisi pitänyt sitten kehitellä? Ilo ja riemu?

      Poista
  5. Ikävä kyllä tunnustan hgin kotihoidon työntekijänä tilanteen. Meiltä on työntekijöinä viety mahdollisuudet vaikuttaa oman työmme laatuun. Työnjakat laittavat meille täydet listat ja esimiehet tuijottavat minuutteja. Emme heleä enää muuhun. Valitettavasti...

    VastaaPoista

Ihana, jos ehdit jättää viestiä vierailustasi. Pienikin kommentti on suuri ilo minulle. Kiitos!